ROLLER COASTER

Huuh en tiedä mistä aloittaa. Niin paljon on nyt tapahtunut sitten Mansikkapippaloiden. On pakkailtu, muutettu, lopetettu työt, vietetty läksäreitä, hyvätelty, kemmakoitu, lisää pakkailtu ja valmisteltu tulevaa vuoden reissua. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti että oma pää ei meinaa pysyä mukana. Tuntuu kuin istuisin vuoristoradan kyydissä. Itkettää, naurattaa, pelottaa, jännittää, intoa ja hauskuutta. Tunnetilat vaihtuvat koko ajan. Onko tässsä mitään järkeä? Jee joo kohta mennään! Vähän tätä rataa. Isäkin jo tuossa ääneen sanoi että onkohan minusta ihan lähtijäksi. Vaikutan varmasti ihan sekopäiseltä, en ihmettele yhtään. :D

Oli haikeata jättää työ leikkausosastolla ja koti Vantaalla. Viimeinen työpäivä tuntui jotenki epätodellisesta. Heti aamusta sain työkavereilta upean läksiäislahjan, jossa oli kaikkea tarvittavaa matkan varalle. Lahja sisälsi myös lukuisia kirjeitä työtovereilta, aivan mielettomiä tyyppejä ei voi muuta sanoa. Aamuhöpinöiden jälkeen oli aika aloittaa työt. Työ ei sujunut samallaisella draivilla kuin aikasemmin. Minut tunnettiin työporukassa vauhdikkaana tehotyttönä, joka hoiti miljoona asiaa samaan aikaan salaman vauhdilla. Seuraavan päivänkin valmistelut oli hoidettu jo hyvissä ajoin ennenkuin meneillään oleva päivä oli edes puolessa välissä. Viimeisenä päivänä olin aivan jäissä. En ollut enää yhtä läsnä kuin aikaisemmin. Sitä varmaan huomaamatta teki luopumisprosessia. Ehkä oli vaan aika lopettaa oma urakka siltä osin ja aloittaa uudet hommat sitten maailman toisella puolella. Päivän päätteeksi rutistin kaikkia vastaantulevia oikein lujasti ja sanoin hyvästit. Hymyillen poistuin paikalta, vielä sinne ehkä joskus palaan.

Hymy hyytyi kuitenkin nopeasti junalla mentäessä kohti Vantaata. Tajusin että olen viimeistä kertaa menossa töistä rakkaaseen kotiini. Enää loppusiivous jäljellä ja sitten muuttokuorman kanssa kohti Puumalaa. Helsingissä aurinko paistoi vielä kirkkaasti, mutta heti Vantaalle tultaessa taivas repesi, vettä tuli kuin ämpäristä. Vantaa selvästi aisti fiilikseni, kovasti suretti. Huomasin asemalla että parin minuutin päästä lähtisi bussi, joka pysähtyisi kotipysäkilläni. Ajattelin että ei mitään busseja, minähän kävelen tämän matkan vielä viimeisen kerran! Mikä ei ollut kovin fiksua, maa oli kuin yhtä vesilammikkoa ja tennarini imivät kaiken sen kuraveden kuin pesusieni. En eteeni edes nähnyt, mutta selvisin  kahlaamisen jälkeen kotiin kuin uitettu koira. Siivoukset hoidettiin loppuun ja vuokraisäntä ilmestyi paikalle noutamaan avaimia. Se tunne, kun viimeistä kertaa laitoin kotioveni kiinni oli musertava. Ei ole enää kotia.

 

En koko aikaa ole kuitenkaan vaan synkistellyt. On ollut myös iloa ja juhlaa. Paljon ihania ihmisiä ja ystäviä. Läksäreitä vietettiin Vantaalla ystäväni luona parhaassa porukassa. Puumalan SUURILLA KUULUISILLA elokuun festareilla Siltakemmakoissa tuli juhlittua ja menetettyä kuulonsakin lopullisesti eturivin fanituksella keikkoja kuunnellessa. Paljoa kuvia en muistanut räpsiä. Silloin kun on kivaa, niin kaikki muu unohtuu.

Tein läksäreihin tarjoiltavaksi Aussi herkkua, Rocky road!

Menneen viikon olen saanut nauttia suloisista maalaismaisemista Puumalassa. Oon melkeen saanut tehdä justiin mitä lystää. Pakko ollut vähän pakata ja panikoidakin. Pääosin kuitenki ihan vaan kaiken hienon fiilistelyä.

Puumalan rautanen sali, hiki ja pumppi nousi pelkästään salin ilmasta!

Lemppari kalliolla

Nyt oon matkalla seuraavalle etapille Hyvinkäälle. 8 päivää enää lähtöön. Hui! Pakko liikkua ja nähdä vielä kaikkia. Uskollinen matkabuddyni on mukana ja valmiina reissuun. Pakkaaminen sujui yllättävän helposti, varmaan osa jää vielä matkasta pois Hyvinkäälle. 

 

 

Mahtava viikko Puumalassa takana. Aurinko on paistanut lämpimästä koko viikon. Tänä aamuna ilma oli pilvinen, sumuisen sateinen ja pysähtynyt. Samat on fiiliksetkin, mahoton ikävä jää. Isä ja äitipuoli lähti vielä autolla saattamaan matkalle. Vuoden päästä palaan taas Savoon, puspus ja kiitos ihana Puumala!