Ei, en ole voittanut sitä loton miljoona pääpottia vaikka kuinka kovasti yritän. Tarkoitan tällä itsensä voittamista. Olen niin iloinen siitä, että olen päässyt jo tähän saakka unelmani toteutumisessa, koska se on vaatinut kovaa työtä kaiken muun elämän ja ajatuksien kanssa.
Viimeinen vuosi on ollut yksi elämäni rankimmista vuosista. Paljon sattumia ja tapahtumia on käynyt elämässä joka on osaltaa tuonut lisähaastetta jaksaa opiskeluiden ja töiden parissa. Tätä kaikkea tapahtui vielä samanaikaisesti. Välillä oikeasti tuntui siltä, että tekisi mieli vain huutaa ja juosta johonkin hornantuuttiin. Mietin mistä saisin energiaa selviytyä tästä kaikesta ja mikä minua motivoi eteenpäin. Ihminen ei ole kone. Välillä on osattava karsia niitä vähemmän tärkeitä asioita pois, jotta selviytyy niistä tärkeimmistä ensin. Check-listan tekeminen huomattavasti helpotti asioiden suorittamisessa. Se onnistumisen tunne, kun sai vetää viivan yli asian ollessa hoidettu oli aika priceless. Se tuntui jo osa voitolta.
Miulla oli kova kiire päästä koulusta eroon. Opinnäytetyön tekeminen sattui opiskeluiden loppumetreille, jonka parissa saikin raataa vähän liiaksikin. Tällä hetkellä hymyillen ajattelen niitä hetkiä, kun viime syys-talven lähes jokaisen viikonlopun vietin aikani tietokoneella kirjojen ja papereiden ympäröimänä opinnäytetyötä tehden. Silloin ei paljoa hymyilyttänyt. Ne ajat olivat todella yksinäisiä ja TYLSIÄ! Oli välillä hirveä kynnys viikonloppusin ruokakaupassa käydessä sanoa kaupan kassatyöntekijälle "Moi". Ääntä ei meinanut tulla suusta, vaan jotain outoa piipitystä/örinää/ääntä mikä kuulosti lähinnä eläimeltä, koska oli ollut pitkään puhumatta. Se oli todella outoa. Mutta miksi ihmeessä käytin lähes kaikki viikonloppuni koulutöiden tekemiseen? No just siksi että sen jälkeen pääsisin elämään tätä elämää. Sen voimalla jaksoi ahertaa. Ajatella, että: "Tämä on vain yksi ajanjakso elämässäni. Sitten kun tämä on ohi, niin voin tehdä ihan just mitä haluan!". Kyllä se kannattikin. Koulusta valmistuin ennen suunniteltua valmistumispäivää ja olen saanut elämäni takaisin ja päässyt tavoittelemaan yhtä unelmistani.
Tälläisiä ajatuksia miulle heräsi eilen, kun olin kannustamassa ystäviäni Helsinki city run:issa. Juoksioita oli joka lähtöön ja jokaisella heistä oli omat tavoitteensa. Osa oli ensimmäistä kertaa suorittamassa elämänsä pisintä juoksua, kun taas osa oli jo kokeineita konkareita.
Yhdellä ystävälläni oli tavoitteena selviytyä läpi puolimaratooni. Hän ei ollut koskaan juossut yhtä pitkää lenkkiä, kuin mitä puolimaratooni oli. Harjoitukset olivat jääneet vähäisiksi kevään sairasteluiden ja koulu kiireiden vuoksi, joten oli pelko siitä miten ilman sen ihmeempää harjoittelua hän lenkistä selviäisi. Silti hän sitkeästi ja päättäväisesti 8 vuotta vanhat lenkkarit jalassa lähti juoksuun. Melkoisen rohkeaa! Toinen ystäväni on oikea liikunnan super-mimmi. Liikunnan alan ammattilainen joka juoksee pitkiä matkoja luonnossa, vetää jumppia jos minkälaista ja pumppailee salilla rautaa aina sata lasissa. Hän oli asettanut itselleen tavoite ajan, jossa hän juoksisi läpi puolimaratoonin. Nää mimmit voitti itsensä. Molemmat selviytyivät maaliin saakka hyvinvoivina ja voittajina. Ystäväni treenamattomuus ei haitannut juoksusta selviytymisestä ja toinen alitti jopa asettamansa tavoite ajan.
Tässä sen huomaa, että lähes kaikki on mahdollista kun siihen vaan itse uskoo. Jaksaa tehdä vähän töitä sen eteen mitä haluaa saavuttaa. Ystäväni tekivät ihan mielettömän suorituksen. He ovat voittajia. En voi olla mitään muuta kuin ylpeä heistä. <3
Meni aika syvälliseksi pohdinnaksi tämä postaus. :D Voisi seuraavassa postauksessa vähän kertoa mitä kaikkea sitä on tullut tehtyä lähdön eteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti